Cesiria

Maine & vaikutelma

Cesiria on ollut visusti vaiettu salaisuus, eikä hänen maineensa ole kiirinyt Morrowfeldin kartanolta minnekään. Siellä häntä pidettiin takavasemmalla, ja sieltä paettuaan hän on vain ollut maanteitä ja erämaata pitkin samoileva karkuri.
Cesirian silmät ovat juuttuneet mulkoilemaan maailmaa. Petollista kuvaa hän ei anna itsestään, vaan näyttää oikeastaan juuri siltä mitä on; vihamielinen, piikikäs ja hivenen arvaamaton nuori haltija, joka ei ole koskaan oppinut rakkauden merkitystä.

Ulkonäkö

Cesiria on keijukaismainen, eteerisen näköinen ilmestys, rakenteeltaan venynyt ja sulava, vaikkei olekaan 175 cm pituudessaan erityisen pitkä. On aivan ilmeistä että hän on puhdasverinen tai vähintään hyvin korkeaprosenttinen. Hänellä on pitkät, kapeat jäsenet ja hänen kyynärpäänsä, hartiansa, lantio- ja solisluunsa törröttävät vihamielisesti ulospäin. Hänen muotonsa ovat veitsenteräviä ja virtaviivaisia.

Cesiria on värimaailmaltaan hyvin haalea, suorastaan haalistunut. Hänellä on aavemaisen kalvakka, ohut ja helposti ruhjeutuva iho, jonka läpi kuultavat sinertävät verisuonet etenkin hänen rintakehässään. Peukaloidensa kynsinauhoja hän pureskelee auki. Arpia hänellä ei juuri ole, lukuunottamatta suuresta nekromantian purkauksesta aiheutuneita tummuneita arpia, jotka ovat piirtäneet hänen kasvojensa vasempaan puoliskoon ja hänen vasempaan käsivarteensa suonien näköiset vauriot.

Hänen hiuksensa, jotka ovat väriltään luunkeltaiset, ovat latvoista ohuet ja riivityt, ja riippuvat hänen kasvojensa molemmin puolin. Haltiaveren ansiosta ne ovat niin vaaleat että vaikuttavat etenkin hämärässä lähestulkoon hohkaavan väriään. Hiukset ovat tekstuuriltaan liukkaat ja kiiltävät, ja olisivat puhtaina melko elinvoimaisen näköiset, mutta puhtaat ne ovat harvoin.

Cesirian kasvot ovat haltijamaisen jalopiirteiset, ehkä ihmisen näkökulmasta hieman muukalaismaisetkin. Hänen kasvonsa ovat sydämenmuotoiset, leuka terävä, nenä pitkävartinen, mutta litteä ja päästä hieman pysty. Keskeltä kasvoja kumottavat pyöreät, suuret silmät, jotka ovat väriltään kalseansiniset. Niitä painavat paksut kulmakarvat, jotka kaartavat hyvin jyrkässä, korkeassa kulmassa.
Cesirialla on pitkä, kapea kaula, ja hänen suipot korvansa ovat mittasuhteiltaan hyvin korostuneet ja venyneet.

Hänet on aina vaatettanut joku toinen, ja hänelle valittiin tyypillisesti lämpimänsävyisiä, muttei liian huomiota herättäviä tai kirkkaita värejä. Tämä on johtanut siihen että hänellä on yllään lähinnä harmaanpunaisia, mustia, valkoisia ja harmaita, joista hän ei itse ole koskaan perustanut. Paettuaan hän on pukeutunut pitkään, hupulliseen tummaan kaapuun. Hänen vaatteensa ovat myös repeytyneet, ja hän on niitä myös puukolla veistellyt huomattavasti käytännöllisempään maaliin. Tämä on tehnyt hänestä räsyisen näköisen. Jaloissaan hänellä on pitkävartiset nahkasaappaat.

Luonne

Cesiria on armoton, arvaamaton ja karu persoona. Toisin kuin hänen hento ulkomuotonsa antaa ymmärtää, hän on sitkeä oikeastaan hyvin monellakin tapaa. Hän on selviytyjä, kykeneväinen kohtaamaan monet maailman kauheudet silmästä silmään, mutta tämä rohkeus kumpuaa vain epätoivosta ja suuresta murheesta eikä ole varsinaista urheutta lainkaan.
Kukaan hänen ympärillään ei ole koskaan antanut hänelle juuri mitään syytä rakastaa maailmaa, ja tämä puute rakkaudesta on tehnyt hänestä ahneen, mutta ennen kaikkea vihaisen. Cesiria vihaa tai pyrkii vihaamaan kaikkea ympärillään. Hän uskoo, että kaikki tässä maailmassa ovat loppujen lopuksi vain itsekkäitä, eikä siksi koe huonoa omatuntoa vain ottaessaan, ajattelematta sitä että jotain voisi antaa takaisin. Hän on epäileväinen ja pitkävihainen.

Tästä syystä hän ei ole oikeastaan oppinut myötätuntoakaan. Heikot eivät pärjää, ja jokaisen on osattava auttaa itseään. Cesiria ei paljoakaan hätkähdä nähdessään jonkun toisen kärsivän. Tosin, on mahdotonta sanoa kuinka paljon se muuttaisi tilannetta jos hän välittäisi jostakin, Cesiria kun ei ole välittänyt melkein koskaan kenestäkään, ainakaan kenestäkään elävästä.
Hän ei ole kovin viisas, eikä kovin avarakatseinen, sillä on joutunut tarkastelemaan maailmaa vertauskuvallisten kalterien läpi. Hänelle on opetettu puoliveristen olevan vereltään likaisia, mutta kukaan puhdasverinen hänen ympärillään ei ole antanut teoillaan ymmärtää heidän olevan sen parempia.
Hän ei kunnioita maailmassa mitään, eikä anna painoarvoa kenenkään muun sanalle kuin omalleen.

Menneisyys

Isäänsä hän ei koskaan päässyt tuntemaan ja hänen äitinsä ei ehtinyt luoda häneen silmäystäkään, kun Cesiria leikattiin raa’asti hänen sisältään ja sitten riistettiin. Cesiria syntyi Draughtfangien tukikohdassa, Northmouthissa, mutta oli Draughtfangien suvun mielestä vain äitinsä kurittomuuden kiteytymä ja hairahduksen tuotos. Täten Cesiria haluttiin pitää visusti kaukana kaikesta Draughtfangeihin liittyvästä, mutta silti paikassa jossa puhdasverinen äpärä voisi kasvaa, paikassa josta hän ei koskaan ilmestyisi tahraamaan Draughtfangien maailmaa.

Hänen henkensä kyllä säästettiin, mutta koskaan sitä ei rakastettu. Hänet vietiin Northmouthista etelään, pienemmän haltijasuvun hoiviin kaikessa hiljaisuudessa. Tämä suku, Morrowfeld, oli paitsi pieni ja vaaraton, myös kiitollisuudenvelassa Draughtfangeille, joten heidän johtajallaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa haltijalapsi suojatikseen.

Cesiria kasvatettiin suvun kartanolla, joka sijaitsi lännessä, jonkin matkan päässä Ikimetsästä. Hän kasvoi hyvissä oloissa ja koulutettiin kuten kuka tahansa muukin haltijalapsi, mutta hänelle tehtiin alusta asti hyvin selväksi ettei hän ollut varsinaisesti perheenjäsen. Tästä piti huolen etenkin suvun emäntä, joka hyvin loogisesti päätteli Cesirian olevan puolisonsa äpärä, eikä halunnut nähdä häntä omien lastensa kanssa missään tekemisissä. Hänestä oli suuri häpeä, että Cesiria sai kaiken kukkuraksi oikeuden kantaa Morrowfeldien nimeä ja hän vastusti asiaa hanakasti.
Cesiria oli periaatteessa hyvin koulutettu piika, tai kenties koira. Hän kamppaili aina voimakkaan kuulumattomuuden tunteen kanssa, istuen yleensä yksin, oudoksuttuna ja muita kyräillen. Yksinäisyys syvensi hänen katkeruuttaan, mikä pahensi hänen luotaantyöntävää olemustaan ja pahensi täten railoa hänen ja muiden välillä.
Parantaminen nähtiin sopivana taikuudenalana hänelle, koska se oli suhteellisen vaaratonta. Näin nekromantia esiteltiin Cesirialle ensimmäistä kertaa. Se ei vienyt häntä vielä silloin mennessään, ja parantaminen oli vain yksi askare monesta. Cesiria nimittäin pistettiin usein palvelemaan Morrowfeldin nuorisoa. Silloin kun häntä ei jätetty häpeämään yksin huoneeseensa, häntä raahattiin mukana muiden Morrowfeldien hännillä palvelemassa tai istumassa hiljaa.

Cesirian elämä oli jatkuvaa kahleita vastaan tappelemista. Hän ei saanut päättää lähestulkoon mitään vaan eli kuin häkkiin vangittu eläin, söi mitä käskettiin, puki mitä käskettiin, teki mitä käskettiin. Oli aika jolloin hän oli sisimmässään varsin arka ja tunteellinen, itkien yksinäisyyttään yön pimeinä tunteina, aution pienen huoneensa perukoilla, mutta pian sekin oli ohi kun hän ymmärsi ettei mitään parempaa ollut tulossa ja lakkasi säilyttämästä toivoa sydämessään. Silloin hän kovettui ja salpasi murheen jonnekin syvälle sisäänsä.
Hän puheli paljon itsekseen, mutta varoi tekemästä sitä muiden kuullen. Vaikka rouva Morrowfeld ei pitänytkään hänestä, hän vaati Cesirialta silti nuhteetonta käytöstä, huomattavasti nuhteettomampaa kuin omilta lapsiltaan.

Nekromantian oppitunnilla, kun opettaja lähti huoneesta kuuli nuori Cesiria oppikirjan kutsuvan häntä ja päätti selata sivuja kunnes löytäisi jotakin voimakkaampaa kuin se mitä hänelle suostuttiin antamaan. Silloin hän ensimmäisen kerran sai nähdä vilauksen siitä, mitä kuolleisiin yhteyden ottaminen tarkoitti. Kun hän oli sen kerran nähnyt hän ei saanut sitä mielestään.
Jouduttuaan taas illallisella pilkan kohteeksi Cesiria sisuuntui niin että kävi erään yön pimeydessä varastamassa kirjoja ja lukemassa niitä salaa. Kuukausien vieriessä hän rohkaistui oppimastaan niin, että meni Morrowfeldien puutarhan hautarakennukseen kokeilemaan taitojaan. Kuolleilla ei ollut juuri mitään järkevää sanottavaa, niiden mädäntyneet ruumiit kähisivät hänelle epämääräisiä, poukkoilevia sepustuksia, pyyntöjä valosta ja anteeksiannosta, mutta ne kiinnittivät häneen huomiota ja tarvitsivat häneltä jotakin. Cesirialle tuli siitä voimaantunut olo.

Hän eli varjoissa päivisin, öisin puhui kuolleille. Cesiriaa opettanut haltija näki kuinka taitava hänestä oli nekromantiassa alkanut kehittyä ja suostui antamaan hänelle salaa oppitunteja muussakin, sekä vapaan pääsyn nekromantian opuksiinsa. Se oli ainoa muoto jossa Cesiria saattoi kokea rakastavansa jotakin elämässään.

Useaan otteeseen hän oli yrittänyt livistää Morrowfeldien otteesta, ja joka kerta häntä rankaistiin siitä ankarasti, pistämällä hänet yhteen huoneeseen arestiin useammaksi päiväksi tai jättämällä hänet ilman ruokaa. Mutta eräänä kertana hän lopulta onnistui, tosin ei aivan ilmaiseksi.
Morrowfeldien vanhin tytär, joka äitinsä tapaan halveksi Cesiriaa erityisesti oli saanut hänestä niin tarpeekseen että aikoi löylyttää hänet magiallaan, tietäen ettei Cesiria voisi vastustaa mitenkään ilman että saisi vanhempien vihat niskoihinsa. Cesiria pakeni, Morrowfeldin tytär jahtasi häntä, ja hänen jalkansa veivät hänet hautarakennuksen suojaan. Kun hän siellä huomasi olevansa nurkkaan saarrettu hän kutsui nekromantian avukseen. Koska hänen hätänsä oli suuri, se tuli suurella voimalla. Kuolleet rymisyttivät hautojaan ja purkautuivat ruskeine luineen, Cesiria kurkotti kätensä ja alkoi riistää Morrowfeldin elinvoimaa, ja lopulta taikuus oli riistäytynyt hänen käsistään niin että se korvensi häneen itseensä jäljet.
Mutta Cesiria ei saanut itseään lopettamaan. Vasta kun Morrowfeldien tytär rojahti hän huomasi tekonsa ja kääntyi kauhuissaan, lähtien kompuroiden juoksemaan kohti metsän reunaa.

Se oli hänen viimeinen pakomatkansa. Hän päätyi pidemmälle kuin oli koskaan päätynyt, eksyksiin erämaahan. Hänen onnekseen puiden välistä pilkotti savua ja kun hän päätyi tämän satunnaisen majatalon pihaan hän ryösti sieltä hevosen jolla lähti ratsastamaan pakoon, oksat naamaansa riipien, kykenemättä pysähtymään pelosta että joku seurasi.